The National antoi minulle armahduksen. Kesti kauan, ennen kuin pystyin ottamaan sen vastaan, mikä kuitenkin lopulta tapahtui tehdasvaraston typerryttävien hyllyjen välissä, pölyä nenässä, kädet täynnä yhdentekevää tavaraa. Jotta muistaisin, pysähdyin ja kirjoitin kenenkään huomaamatta keräilylistan takapuolelle: "The National antoi kaiken anteeksi ja antoi luvan ostaa lähiöstä rivitalokolmion pihalla ja terassilla, antoi luvan mennä oikeisiin töihin - vaikka en ole siihen aivan vielä valmis - ja ansaita rahaa ja maksaa lainaa pois ja antoi luvan hankkia suomenpystykorvan ja yhden lapsen ja kesää varten puhallettavan uima-altaan." "Se on ihan okei", Matt kommentoi väsähtäneenä ja kääntyi vakavana pois, minkä tulkitsin - heh, helkähtelevä ilo sisuksissani - armahdukseksi jatkuvasta itseruoskinnastani. On kai yhdentekevää, mistä laulut, miksei sitten myös elokuvat, kirjat, kuvataide alunperin kertovat tai mikä ne synnytti. Jo yksittäinen sana oikeassa kohtaa oikeassa mielentilassa saattaa ratkaista vastaanottavaisten aivosolujen umpisolmuja, tai vastaavasti vahvistaa niitä. Jo vaikutelma, väärintulkinta tai epämääräinen huonosti artikuloitu sana riittää aikaansaamaan mielessä muutoksen.
Minusta tuntuu, ettei Interpol anna anteeksi olemassaoloani kuten The National. Interpol on kolkko kaupunki, jossa en viihdy, jossa tylsistyn ja kylmetyn alastomana katuojassa tai bunkkerin sisäänkäynnin luona etsiessäni betonilaattojen välistä biologista systeemiä edes kaukaisesti muistuttavaa laitetta, mutta siinä kaupungissa minun on oleiltava tietty määrä päivistäni, muuten voisin saada sydämen ja oikeita tunteita, mikä olisi hirveintä, mitä minulle voisi tapahtua. Toisaalta olen hidas oppimaan ja joudun kuuntelemaan musiikkia vuosia, ennen kuin valaistun tai huomaan tulkinneeni väärin tai ymmärrän jonkun sanan merkityksen. Vasta sitten voin sanoa, merkitseekö albumi tai kappale minulle jotain erityistä, vai olenko etsinyt turhaan siitä vastauksia. Enkä ole tulkinnut Interpolia ollenkaan, en ymmärrä yhtäkään Paulin kurkusta päästämää narisevaa sanaa, oikeastaan olen vain nauttinut juuri kuvailemastani kolkosta, maailmasta erkanevasta tunteesta, mikä Interpolista hohkaa. Muuta Interpol ei minulle ole tähän mennessä antanut. Voi olla, että tulevina vuosina hylkään Interpolin kokonaan, sillä tällä hetkellä Interpolin kuunteleminen tuntuu vastenmieliseltä, tai voi olla, että löydän siitä vielä kerran lämpimän tartuttavan käden, joka vetää minut sisään näkymättömästä ovesta. On mahdollista, että Interpolilla on sisin. Mutta tänään Interpolin musiikki kietoutuu ympärilleni kuin muovinen mekaaninen käärme ja eristää minut todellisesta sähköisestä ja yltiöpäisen virikkeellisestä ympäristöstäni. Se kehottaa minua absoluuttiseen selibaattiin, pidättäytymään kaikesta, mikä voisi tehdä minut iloiseksi. Se tekee niin sekä sen maailman suhteen, missä fyysisesti olen, että oman sisäisen musiikillisen niukan maailmansa suhteen, jota se itsekin salaa inhoaa.
