pakopisteen tuntemisesta

aurinko paistaa ja levitän seinille lateksia, savea rakoihin, ja kyproksitaloni, jonka katolla ei voi ottaa aurinkoa, ainoa koossapitävä voima on sisäinen voima, ja jos ovesta astuu ulos, talo takana luhistuu, melkein kuin äitini luhistuisi eteiseen, ja hän sentään on ydintuhonluja torakka, jota on mahdoton hakata hengiltä näillä siiviläkäsillä, hyönteisen kaleidoskooppikatseella

nielin kaikki purukumit, siksi katsekontaktin vaativa passiivisuus - se on väkivaltani negaatio -  todistaa nyt kaikkivoipaisuutensa, tukipylvään puuttumisen voimasta nykyhetkestä ikuisuuteen talot kaatuvat sisälle itseensä - videolla räjähdystaidon mestarien kädentyön jälki näkyy kauniisti - enää on mahdotonta sanoa, oliko talo jotain, mikä oli joskus itsenäisesti olemassa, oliko jotain, on mahdotonta kertoa baarissa, missä asun, osoitteeni on monimutkainen

suurin kauhu oli ajaa keskelle tietä ja poistua velodromista, haistaa pistävänhajuista kaupunki-ilmaa ja tuntea munuaisen liikkuvan uuteen paikkaan, tajuta munuaisen piilotelleen vuosia mahalaukussa, kohdata hullun syke omassa valtimossa: polje, polje vaan! kun maantie jatkuu kohti korkeampia sfäärejä, kurjet lentävät matalalla ja minä olen maapallon pyörimisliike, eikä gravitaation kädet yletä, eivät ne pystyisi, kun irtoan ja loittonen, saavutan kiertorataani