Kapina

Kurotan ihmisten puoleen. Minulla on liikaa sanottavaa. Mutta ilmaisukanavassa on ahtauma. Asiani turpsahtavat esille halpamaisesti. Minulla on naamallani jatkuvasti varomaton ilme, aivan kuin en osaisi odottaa asioideni esilletuloa. Asiat tulevat ja menevät. Hupsis hupsista ilmoittamatta! 

Minä leijailen asioiden läpi. Typertynyt ilme kasvoillani, sillä en osannut odottaa minulla olevan siipiä. Olen järkyttynyt. Minulle on annettu ylimääräiset raajat, joita en vielä osaa käyttää. Näytän siksi kömpelöltä mutanttihirviöltä. 

En itke enää. Laulan vaan lauluja. Se on tilani. Olen laulava mutanttihirviö. Enkä anna kenenkään syrjäyttää minua paikaltani. Tämä on lempipaikkani. En suostu enää olemaan todellisuudessa. Olen liian voimakas, eikä järkevät neuvonne kuulu tänne asti. Monologini, harras onanointini, se pysyy puhtaana, vaikka näen metrinpituisia todellisuuden tahmaamia sormia tulevan kohti. Kuvittelen valtavat koneistot ja mekanismit niiden liikkeiden takana. Mutta pian haluan unohtaa niiden robottilogiikan. Pystyn tekemään elegantin väistöliikkeen. Minua ei kosketa. Ylemmäs ylemmmäs, liian voimakas. En anna tämän maailman laittaa minua alatilaan. En suostu.