Aamulla päivä on läpeensä tylppä. Etsin terää, miltä se tuntuisi aivoissa, jotka ovat pelkästään lättänät. Monikot juoksevat yksikköihin, monta metriä on senttimetri. Kysyn laskimelta. Maanittelen vastausta ei tule. Mitään.
Täydelliset lauseet eivät toimi. Kyse on kontekstista, jota en näe. Olen omana osanani, enkä pysty katsomaan itseäni kuin muut.
Olen vihainen, yltäpäältä ymmälläni ja rapainen torniton lättäaivo lättäkaupunki.
Lumisade, kun luuli jo kevään rynnivän sisään, tuiskuttavan eteeni. Tähän rakennuksen siipien välille jäävään tilaan syntyy ainutlaatuinen mikroilmasto, jonka pyörteitä ei voi muualla tavata.
Mieleeni tuiskuaa, mutta yritän silti hengittää ihmisen laella.
Kuollutta rikkaruohovärinää.
Keskustelut tulevat korviini. En halua kuulla mutten voi mitään. Istun vastentahtoisen mukavasti yliopistollisessa nojatuolissa.
Maailmassa on vaikea olla rauhassa. Tänne kuuluu keskustelut. Minä kuulun huoneeseeni, missä yritän unta levottomasti rauhassa.
