Kirjoittaminen blogiin ei ole mitään muuta kuin harjoitukseni. Kirjoitan ja käyn lävitse tietyn ajatusprosessin, sillä olen tietämätön ja kokematon, asiat vaivaavat minua, en osaa, jokin minussa pistää vastaan asioiden kululle. En hyväksy. Päiväni eivät kulje sulavasti maailman arjessa. En kulje sulavasti ihmisten seassa. Asiat eivät kulje rauhallisesti omalla painollaan. Asiat tuntuvat, puristavat, hämmentävät, ahdistavat, kiehtovat, kiihottavat ja pelottavat. Jokapuolella on kitkaa ja töksähtelyä.
On tarinoita, mutta en usko niihin. En ole tarinankertoja. Eläminen ei ole tarinan elämistä. On eri asia, miten asioiden sanotaan olevan ja miltä ne tuntuvat, ja miten asioiden näkee menevän.
Ihmisen elämänkaari ei ole tarina. Tarina voidaan laittaa siististi sanoitettuna kirjan kansien sisälle. Toki hahmottelen päässäni menneisyyteni tarinaa, identiteettini tarinaa ja kirjoittavan ihmisen tarinaa. Mutta yksi tarina ei riitä. Kuvittelemiani tarinoita on useita päällekkäisiä, ristiriitaisia ja limittyviä, toistensa kanssa riiteleviä. Ja jos tarina on oltava, se ei ole klassinen rakenteellinen tarina, missä tapahtumat seuraavat järjestyksessä toisiaan, missä on alku, keskikohta ja loppu. Ruumiillani on jonkinlainen alku ja loppu, se on myönnettävä. Olen vähintään ruumiini mutta paljon muutakin kuin ruumiini. Etenkin kirjoittaessani.
Minua kummastuttaa hokema "ihminen on tarinankertoja". En ole ymmärtänyt, miksi näin sanotaan. Ja jossain vaiheessa hoettu asia alkaa kuulostaa pelkältä hokemalta.
Kun kuljen päivieni läpi, minusta ei tunnu että eläisin tarinaa. Asiat eivät ole selviä. En erota missä yksi tapahtuma loppuu ja toinen tapahtuma alkaa. Ei ole oikein mitään hahmotettavaa juonta. Vaikka kalenteriini olisin merkinnyt selviä tapahtumia, silti ne eivät tapahdu sinällään puhtaina kaikesta muusta. Joskus tapahtumat eivät vaikuta minuun, joskus tapahtuma vaikuttaa minuun, vaikka se olisi jotain, jonka koin kauan sitten.
Tapahtuma voi alkaa heikosti, vahvistua gradienttina, loppua ennen kuin on alkanutkaan, aktivoitua vasta vuosien jälkeen ja ilmetä täydessä laajuudessaan jälkikäteen, jättää mieleen painauman, jonka jälkeen mielenkamara kohoaa yhtä hiljalleen kuin maankamara jääkauden jälkeen, ja kestää sukupolvia, ennen kuin tapahtuman vaikutus lakkaa.
Minua on läpi elämän seurannut hämmennys siitä, miksei minun elämäni noudata valtavirran tarinoiden kulkua. Olen vakavissani ajatellut, että olen jotenkin viallinen, koska elämäni ei ole kuten silmilleni ja korvilleni esitetyissä kulttuurini tarinoissa. Kestää kauan tajuta - en voi vieläkään sanoa tätä imperfektissä - ettei minun elämässäni ole mitään vikaa, vaikkei se noudata tiettyä ennalta annettua tarinallista juonta. On ollut minun virheeni ottaa annetut tarinat vakavasti tosina, mutta sillä lailla synnyin maailmaan. Alttiina ja huokoisina saavumme vastaanottamaan ympärillämme olevaa.
Elämä tässä on ainutlaatuisesti tapahtuvaa, väreilevää ja karkeaa, tiheänä mahdollisuuksia ja silti tarpeeksi löyhää, jotta asiat voisivat tapahtua mihin tahansa suuntaan. Elämä tässä koostuu lukuisista tasoista, jo tapahtuneesta ja tulevasta, erilaisista ilmaisun tavoista, taidoista, olemisen rajoista, hengittämisestä, yhtä lailla ilma virtaa keuhkorakkuloiden kuin aina keskeneräisten ajatusrakennelmienkin lävitse.
Kun menen illalla konserttiin, voi olla etten ole varsinaisesti konsertissa, vaan siinä tuntemuksessa tai ajatuksessa, minkä vallassa olen ollut koko alkupäivän. Konsertti voi herättää minut päivän unesta siihen, että olen olemassa, tuoppi kourassa eturivissä, musiikin läpäistessä tärykalvoni ja sen kalvon, mikä suojelee päivittäistä untani, mutta joskus kokemus ei pääse etenemään syvälle minuun. Silloin konsertti valuu käyttämättömänä edestäni, sen yksityiskohdat kurottavat minuun, mutta eivät kosketa, ovat täysin yhdentekeviä vallitsevaa tilannettani ajatellen.
Olen niin syvällä itsessäni. Enkä tarkoita pelkästään itseäni. Emme ole koko ajan pinnassa, kokemassa ajassa ja tilassa meille preesenssissä tapahtuvaa. Meillä on jotain suojeltavaa, syystäkin, meillä on sisällämme pideltävää ja meitä pitelevää, mitä emme voi ohittaa tämänhetkisen tapahtuman hyväksi. Meille saattaa tapahtua, mutta emme siinä hetkessä huomaa, mitä meille on tapahtumassa. Asiat sattuvat yllättäen, vahingossa, hallitsemattomasti, ennakoimatta. Tajuaminen tulee jälkikäteen. Sanat ja loogiseksi tekeminen tulee jälkikäteen. Tarinointi tulee jälkikäteen.
Ehkä tarinavastaisuuteni taustalla on, etten ole kokenut olevani oman "tarinani" päähenkilö elämäni ensimmäiset 25 vuotta, vaikka jokaisen ihmisen tarinassa tämän pitäisi kai olla oman tarinansa päähenkilö. Mutta asiat eivät ole kuten pitäisi. Moni on oman elämänsä sivuhenkilö tai vieraileva tähti.
Sen sijaan että eläisin tarinaani, tunnen toisten ihmisten tunteita, kannan toisten ihmisten tunteita paikasta toiseen kuin muuli, ilmaisen toisten ihmisten tunteita omalla äänelläni. Odotan vuoroani, jota ei anneta - koska sitä ei varsinaisesti anneta kenellekään. Edelleen saatan olla täysin sivussa itsestäni, epäfokusoituneena kuvana, ja katsoa sivusta aivan kuin en voisi mitenkään vaikuttaa siihen mitä minulle, ihmiselle, jota elän aamusta iltaan, tapahtuu. Tarinointi on yritys hallita jälkikäteen sitä, mikä tässä ja nyt näyttäytyy epäselvänä ja sekavana.
