Onko minun käsilläni mitään merkitystä.
Ihailen vuoria ja aurinkoa. Pidän asumattomista maisemista, maalauksissa.
I hailee kai on kaikki tässä interludessa,
kun en minäkään kerran eläviä käsiä ihaile.
Olen kuoppa, havuilla peitetty.
Omaa kuoppaa
häpeää.
Täällä on patsaita, suuria ikuisiksi kovettuneita kivipatsaita, toljottavat typerän mahtipontisina kuin omistaisivat koko paikan. Meidän katseemme ihaillen, vuosikymmeniä myöhässä, patsaiden kvartsia sivelee yrittäen tartuttaa taikaa typeriin käpäliimme. Mitä kiihkeämmin sivelemme ja hinkutamme, sitä useammin patsas korahtaa.
Pyhät patsaat, toivomme olla teidän kaltaisianne, ikuisiksi kovettuneita maamerkkejä, jotta kansan jaetun tietoisuuden katse hellänä vihdoin vuosikymmeniä myöhässä sivelee meidänkin edesmennyttä ihoamme.
Ihomme tässä, onko sillä mitään merkitystä. Voimmehan odottaa patsaaksi muuttumista, sitä suurta postuumia täyttymystä, kun joku tulevaisuuden hahmo huomaa, että olemme olleet kerran olemassa. Hymyilemme vihdoin haudoistamme - tässä elämässä emme kerta kaikkiaan pysty. Se tulee olemaan elottoman autuaan kaunista hymyä, ei epäonnistunutta virnettä tärähtäneessä valokuvassa.
Ihailu saattaa olla yliarvostettua. Mutta tärkeää on kuitenkin että rakennetaan patsas, minun suurennettu kova kopioni keskelle säänpieksemää kylänraittia, uniikki jalanjälkeni sannassa. Salama taivaalta, avaan patsaan kirjoittaman kirjan ja alan rukoilla: inspiraatio, tule elämääni ja anna päiviini valo, jota en muuten tukahtuneilla silmilläni tunnistaisi. Näytä minulle itseni, jotta voisin vielä joskus muuttua patsaaksi.
Mutta ihomme tässä, ehkä se voidaan päivittäin ohittaa.
