rakas tie

Muistan tien, joka koukkasi turhan ja mitättömän alueen kautta, ja palasi päätielle ihan kuin ei olisi missään käynytkään. En tiedä, miten oppia rakastamaan tietä.

Muistan vaatimukset ja pykälät, aivan kuin olisin allekirjoittanut jotain, mutten ole varma olenko pistänyt nimeäni mihinkään paperiin. Yritän noudattaa sopimusta, mielikuvitetut velkojat niskassa, vaikka mitään ei ole allekirjoitettu. En uskalla iloita. Luulen, että sopimuksessa luki jotain ehdollista ilosta: koettuna ilo johtaa johonkin muuhun kuin iloon. Eikä mikään pysy.

Minua surettaa ajatellessani tuota harhatietä, että piti sitten käydä sielläkin ja noilla nurkilla, olisi sitä voinut paremminkin aikaansa käyttää. Sopimuksenikin kieltää turhat polut, maisemareitit ja tutkimusmatkailun, ja häpeän sitä, etten ole pystynyt pitämään kiinni tuosta kuvitellusta sopimuksesta, allekirjoitettu tai ei.

Oppia elämään vai oppia kuolemaan? Kumpaakin pitää jatkuvasti tehdä, ja vielä sopusuhtaisesti kumpaakin, ettei olisi liikaa elämistä, eikä liikaa kuolemista yhdelle päivälle. Elämänviisaudet pursuavat päähäni typerryttävinä hokemina radiomainoksista.

Olen itsepäinen, en halua oppia mitään. Kun näkökenttä kaventuu, sitä osaa enää sanoa ei. Jäljellä on oma tahto, mistä haluaa pitää kiinni. Kun ei ole muuta keinoa vaikuttaa, kieltäytyy kaikesta tarjotusta hyvästä.

Harmi, että ihmiset hylkäävät toisensa juuri silloin, kun ovat heikoimmillaan. Monesti minulle käy niin, että juuri kun tarvitsisin tukea ja voimaa, heitän kaiken tuen ja voiman mereen ja heittäydyn takomaan nyrkeillä maata.

Joskus hyökkään mereen kalojen kimppuun pelkän huvin vuoksi juuri ennen romahtamistani. Silloin pelkästään itselleni jää tieto heikkenemisestäni, muut ihmiset näkevät vain hyökkäyksen ja leikkivät reaktiivisesti mukana ja pitävät minua pelkästään liiallisen aggressiivisena.

Lähden liikkeelle päivistäni. Minulla on päiväni. Joka aamu on uusi päivä. Oma itse ja lähimmäiset, niistä kai voisi aloittaa. Jos nyt ei kaikkia maailman ongelmia pysty kerralla ratkaisemaan, voisi opetella pitämään itsestään ja lähimmäisistään. Minusta olisi kuitenkin paljon helpompaa rakastaa jotain kaukana sarastavaa kuin vieressä istuvaa. Ja helpompi olisi toivoa hyvää abstrakteille olioille kuin itselle tai lähimmille ihmisille. Sivupolut ja harhailut ja tunnustelut ja takomiset, ne pitäisi hyväksyä omalta ja toisten osalta, ilman syytöksiä ja tuomitsemista.

Miten tuntea myötätuntoa omaa tietä kohtaan? Missä voisi nähdä lohtua? Mistä aloittaa? Mikä on ensimmäinen ajatus, joka johtaa lopulta valtioidenväliseen aselepoon? Minulla ei ole taitoa, jota joku toinen ei jo osaisi paremmin. Eikä uskallusta rakentaa jotain hölmönuhkeaa tyhjän päälle - paitsi niin, ehkä juuri tässä, nämä sanat ovat jotain hölmönuhkeaa tyhjän päällä.

Toisaalla laimenen pois. Näissä sanoissa nieleskelen keskustelua, jota ei käydä.

Näen aaveeni sinussa. Elän yksinäisenä sinun aaveesi kanssa. Teemme illallista yhdessä, käymme kävelyillä, emmekä puhu mitään. Vuodet kuluvat, säärtäni pitkin kasvaa maksanpunainen ihottuma kuin köynnösruusu, sidekudokseni rappeutuu läikittäin, iho kuolee ja sitä suren.

Taidan olla sellainen tavallinen länsimaalainen ihminen, joka ei löydä elämäntahtoa tilanteessa, jossa jalat joudutaan amputoimaan. Voi voi, kaksinaamaiselle patetiallani ei näy pohjaa.