Olin patsaspuistossa. Jäin seisomaan suurmiesten patsaiden sekaan. Patsaita oli korkeita ja lyhyitä, istuvia ja seisovia kivisiä, marmorisia, sammaloituneita. Huomasi, että jotkut patsaat olivat seisoneet tällä varjellulla paikalla vuosisatoja, toiset oli juuri pultattu alustaansa.
Patsaat eivät hievahtaneetkaan, mutta niiden suut jauhoivat paksua sylkeä. Ne puhuivat ja puhuivat toistensa päälle ja minut tainnoksiin. Ne puhuivat silmät kiinni hurmiossa monologia, ytimistään ne ruikkivat ympäriinsä pyhää skitsofreniaa, toisten kivileuat kävivät tiuhaan, toisten kalmankankeasti.
Kuuntelin patsaspuiston puhemetakkaa. Yritin hahmottaa puhekerrostumien välistä yleisinhimillistä kokemusta. Kuvittelin, ettei aikakausia ole, eikä olosuhteenmuutoksia, eikä ruumiillisia eroavaisuuksia. Kuvittelin, että on vain yksi ihminen, jonka olemus ja perustuntemukset on löydettävissä patsaiden sanoista.
Kuvittelin yleisinhimillisen äärirajattoman hahmon, joka on sama jokaisen olennon sisässä, olipa sylkevä patsas tai puiston ruohopoluilla juoksenteleva hillerieläin. Kuvittelin tosissani, että minulla oli kyky jäljittää tuo yleisinhimillinen kaiken moskan seasta, aika- ja tilarakenteiden lävitse. Se oli suuruudenhullua. Varsinkin kun en ole paljoa enkä suuresti elänyt. Minussa on aina kuitenkin ollut huutava halu ymmärtää, miltä toisista tuntuu ja tuntuuko heistä samalta kuin minusta, siksi kai olin alunperin tullut puistoon kuuntelemaan.
Yritän vielä tavoittaa omaa kokemustani patsaiden lauseista. Luulen, että jossain vaiheessa joudun toteamaan, etteivät patsaat voi puhua omilla suillaan minun kokemuksistani. Toivon löytäväni tuon pettymyksen omana elinaikanani, voisin vielä saada mahdollisuuden puhua omasta puolestani.
