Menen metsään rauhoittuakseni. Metsässä tekee mieli huutaa. Kuljen pitkospuita hiljaa ja hitaasti. Lapsi kurvaa polkuautolla eteeni. Se huutaa voitonriemukkaana, räikeän neonvihreänä metsän sameita vihreänsävyjä vasten. Isä juoksee perässä. Tarttuu hupusta niin lujaa, että huppu irtoaa takista. Lapsi pelästyy, suistuu pitkospuilta, kaatuu maahan itkemään ruohomättääseen. Metsässä ei saa huutaa! Metsässä ei saa huutaa. Metsässä ei saa huutaa... Kaikuu metsässä ja mielessä.
Tässä havainnekuvassa tapahtuu egon nieleminen ja hyväksyminen - jos kaikki menee hyvin - ja lapsi astuu vanhan itsensä ylitse uudelle kasvun tasolle.
Mutta mitä on toteltava? Isää vai metsää? Mistä isä tietää mitä metsä kestää? Voi olla, ettei metsä välitä huutamisesta. Metsä ei välitä mistään. Jolkottavista hirvistä, ketun haukunnasta, yli kiitävistä suihkukoneista. Miksi isä on niin huolissaan metsän äänitasosta?
Miksi tätä on kestettävä. Miksi on otettava liian luja ote. Miksi on yritettävä yli rajojen satakymmenen prosenttia. Miksi kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle. Miksi pitää hypätä lentokoneesta. Miksi on rakennettava julma kuja ja sitten juostava sitä kujaa ja kestettävä kujan julmuus?
Miksi on sanottava lujempaa. Miksei hiljainen ääni riitä. Miksei hellä riitä. Miksei anteeksianto riitä. Miksi on saatava lyödä takaisin.
(Miksen minä riitä.)
Miksi on sanottava lujempaa. Miksei hiljainen ääni riitä. Miksei hellä riitä. Miksei anteeksianto riitä. Miksi on saatava lyödä takaisin.
(Miksen minä riitä.)
