Ajatukset pettävät minut jatkuvasti. Silti uskon hetkellisesti kivenkovasti ajatukseeni. Että ajatukseni on ja pysyy. Mutta sitten poks, ajatus menettää kaiken merkityksensä, näyttää tietämättömyytensä ja epäuskottavuutensa. Sillä ei ollutkaan juuria, ei mitään pohjaa tai perusteita. Ihmettelen typeryyttäni, miksi olinkaan pitänyt koko olemuksellani kiinni tuosta ajatuksesta.
(Toinen kysymys on, miksi minun on joka hetki annettava tuomioita toimintojeni älykkyydestä/typeryydestä tai hyödyllisyydestä/hyödyttömyydestä, se on uuvuttavaa.)
Ajatus ei pysy. Ajatus menee...
Olemuksessani, ruumissani piilevässä, tässä missä olen, on jotain levollisempaa kuin ajatuksissani.
Harkitsen mieleni hylkäämistä. Harkitsen ruumiiseeni asettumista. Menen kuuntelemaan sydänaivojeni ja ruuansulatuskanava-aivojeni toimintaa.
En voi elää ajatusmaailmassa. Ajatusmaailmassa ei ole lattiaa eikä nukkumapaikkaa. Kerta kerran jälkeen ajatus tekee itsensä tyhjäksi. Ajatusmaailmassa menetän suhteellisuudentajun, tajun ajasta, tajun suhteestani toisiin ja tajun omasta koostani.
