Suljen oven takanani ja palaan olemiseeni, mikä lepää sanojeni ja tekojeni alla, rauhallinen peto silmät uinuen. Olemiseni on raskasta, enkä tunnu vaikuttuvan pinnan sanoista enkä teoista. Ja reunalla odottaa: jos en pysty sanomaan enkä tekemään, saanko edes olla. Olemukseni kiertyy itsensä ympärille, puristaa tarkoituksen pois kattiloista, huonekaluista, jääkaapin sisällöstä, kaduista, kaupoista, koirista, ihmisistä...

Jos en hallitse lauseitani, enkä niiden kautta asioita, ihmisiä, tätä maailmaa, mitä virkaa täällä on olla. Olen epävarma sana, puoliksi sanottu, muutun kesken kaiken ilmaksi, huojun nukkavieruna näkymättömiin, olen en-missään en-mikään, enkä halua olla täällä, enkä suostu siihen, että rupeaisin tuosta vain haluamaan tätä maailmaa, se ei tunnu oikealta.

Maailmassa kulkevat sanovat kovaan ääneen mitä kulloinkin hallitsevat. He sanovat sanat ja omistavat sanat, ja he sanovat asiat ja tietävät asiat ja tehdyt teot, niistä otetaan kuvat ja julkaistaan ja ne ovat olemassa. Sanon: olen väsynyt, se on ehkä enintä mitä voin sanoa ja tietää. Ja jos rupean suulaaksi, se on kaikki valhetta ja harhautusta.