Minussa on monta ihmistä ja olen monen ihmisen peili. Te olette minussa monin tavoin, elävinä heijastuksina kaikessa mitä ajattelen ja miten toimin. Haluaisin tulla luoksenne ja sanoa mitä tarkoitan. Mutta sanat eivät tarkoita mitään.
Haluaisin ojentaa merkityksen sisältäni teidän sisällenne, sitten vasta tietäisitte. Mutta se ei olisi sopivaa, muodollisuudet pitävät meidät erillisinä ja estävät sortumasta toistemme sisuksien syövereihin, ja niin on hyvä - vaikka usein ajattelen, etten ymmärrä muodollisuuksia ja roolejamme, jotka vaikuttavat turhamaisilta ja valheellisilta, pitävät meitä kaukana toisistamme, eristyksissä ja yksinäisinä.
Ehkä pitäisi kirjoittaa kirja. Taiteen tekeminen on muodollisesti sallittu tapa tulla ihmistä hyvin lähelle. Taide on erityinen tapa antaa ja vastaanottaa. Mennä ja olla sisäkkäin.
Ihmisten välillä kaikki halutaan pitää kevyenä, sanat sellaisina mitä on helppo heitellä ympäriinsä, pysähtymättä mihinkään erityisesti, kunhan junat kulkevat, valot vaihtuvat ja tavarat siirtyvät. Tälläinen on tilanteemme. Sujuva ja toimiva, tavallaan.
Kun osallistun sanojen vaihtokauppaan, en saa jokaista sananheittoa kiinni. Asiat eivät pysy intakteina asioina. Käsissäni ja käsieni kautta sanat tulevat välillä yllättävällä tavalla raskaiksi - vaikka sanat näyttivät toisten käsissä niin kevyiltä! Nolostun, kun olen antanut asioiden merkitä minulle. Nolostun, jos en pysty peittelemään asioiden painoa, enkä toimimaan kuin sanoilla ja asioilla sanojen takana ei olisi minulle merkitystä. Ehkä aliarvioin toisia ihmisiä ajattelemalla, etteivät he jaksaisi ottaa vastaan ja kantaa painavia sanoja.
Joskus en uskalla ottaa merkityksistä kiinni. En osaa en uskalla, mikä näiden suhde nyt onkaan. Ehkä en osaa koska en uskalla kokeilla, tai en uskalla kokeilla koska en koe osaavani. En halua, että asiat tulevat raskaiksi niihin koskiessani. Ehkä on ok, jos joku toinen tekee sen, mutta en halua olla se, joka tekee asiat raskaiksi ja kantaa taakkoja ja heittää toisia ihmisiä taakoilla. Joskus annan kaiken tippua maahan, linnut ja lentokoneet. Osaan olla toivottoman osassa.
Kasvun juuri piilee tässä: kun emme saa pidettyä kulkuamme kevyenä ja leppoisana, löydämme todellisen luontomme solmukohdista, missä sanojen pinnallinen todellisuus, arkinen helppous kiristyy kuristavaksi köydeksi sisältämme kumpuavan merkitystunnun kanssa. Jossain vaiheessa mielemme sanoo ei ja jos emme kaikelta meteliltä ja tuoksinnalta pysty kuulemaan mieltämme, kehomme huutaa vastalauseen. Automatisoitu liike pysähtyy ja tulemme rajalle. Kun raja tulee vastaan, voimme havaita, mitä maata olemme kaikenaikaa asuttaneet ja minne olimmekaan matkalla ja miksi. Henkilökohtainen rajallisuuden tajuaminen tapahtuu kokemuksellisesti mielen ja ruumiin rajojen hahmottumisen kautta - se ei vaadi äärimmäistä kokeellisuutta, ei tarvitse mennä kovaa ja korkealle, leimahtaa tuleen ja syöksyä jäämereen.
En tarkoita ihmisen todellisella luonteella pahuutta, susiluonnetta, kyniikkaa, johon täällä niin mielellään piiloudutaan, vaan potentiaalia hyvään ja iloon. Kärsimyksen, oman ja toisten, välttäminen on lopulta helpointa. Vaikka potentiaalin löytäminen on haastavaa, lopulta se tulee kuin itsestään, aukeaa eteemme esteettömänä tienä, jota olemme aina halunneet kulkea.
