En ole se ihminen, jonka haluat minun olevan. Olen ihminen joka nyt olen. Jotakin näin yksinkertaista, mutta minkä tajuamiseen menee aikaa, vuosia ehkäpä, useita ihmissuhteita, useita omakuvia, pinnan kulumista.
Etsin pisteitä, missä polttaa, syttyy ja leimahtaa. (Etsin pistettä, missä sisäiset jännitteeni raukeavat tyhjiin.)
Etsintäni eivät ole turhia, mutta ne kuluttavat minua. Mietin, tulenko tässä viisaammaksi, vai ehkä vain kulun ja väsyn, mahdollisuuksien kirjo suppenee, persoonani pelkistetty muoto paljastuu ja sitten jäljellä on enää se yksi vaihtoehto, joka aluksi näyttäytyi liian helpolta ja yksinkertaiselta, mutta jota välttelin loppuun asti. Ehkä minulla oli alun alkaen liian paljon energiaa ja liian luja alkuvauhti, jotka - alkuasetelman yltäkylläiset olosuhteet - piti kuluttaa monimutkaisesti ja vaivalloisesti, ennen kuin päädyin oikealle polulle.
En ole pysynyt sellaisena kuin kerran itseni näin. Sekin on niin yksinkertaista. Ihminen ei pysy samana. Ihminen kehittyy, voi mennä moneen suuntaan. Jos ihmisen kehityskyvyn kieltää, silloin ei ole toivoa. Kaikenlainen ihmisryhmien leimaaminen on kai sitä, että on jollain lailla heittänyt toivon nurkkaan. Rasismi, seksismi jne. ovat epätoivoa ja luovuttamista ihmisten suhteen. Aatteet, nekin ovat sellaisia mitkä on helppo ripustaa naulakkoon roikkumaan ja unohtaa siihen.
Suunta on valittava joka hetki. Usein sitä ei ymmärrä, ole hereillä, että nytkin voisi tehdä valinnan.
